asioilla on tapana järjestyä, pikkuhiljaa

Moni asia on muuttunut sitten viime kerran kun kirjoitin. Olin kesällä todellakin pohjalla. Pelkäsin sitä mitä syksy toisi tullessaan. Kaikki oli niin epävarmaa. Olen koko kesän käynyt juttelemassa kuraattorin kanssa, sain yhden kunnon ahdistuskohtauksen, joka oli mun todellinen low point. Siitä hitaasti, mutta varmasti olen noussut ylös seisomaan jaloilleni taas.

Mutta kuten sanotaan, asioilla on tapana järjestyä. Ja ne järjestyivät – tavalla mitä en koskaan olisi voinut kuvitellakaan.

Syyskuun alussa sain puhelun ja kutsun työhaastatteluun. Se koski vakkaripaikkaa, suurinpiirtein samaa työtä mitä tein ennen, mutta toisessa asuntolassa. Olin todella hermona. Mitä jos saisin työn? Voisiko minulla käydä sellainen tuuri? Mitä, jos uusi työpaikka on perseestä, minähän pidän nykyisestä työpaikastani? Hermostuneena menin haastatteluun, koska ajattelin – ettei minulla ole mitään menetettävää. Kyse oli kuitenkin vakkaripaikasta. Mutta se menikin todella hyvin. Niin hyvin, että kun olin matkustamassa Suomeen, minulle soitettiin ja kerrottiin että olin saanut työpaikan. Vakkarityöpaikan. Otin työpaikan vastaan, tietenkin. Vakituinen työpaikka. Ei enää tuuraamista.

Olin sekä innoissani, että kauhuissani. Olen tapaihminen. Pidän rutiineistani ja pidin työpaikastani ja ainakin suurimmasta osata kolleegoista. Mutta nyt piti aloittaa kaikki alusta. ”Otitko työn vastaan ilman että olit käynyt siellä? ” eräs kolleega kysyi ”Siis otit työpaikan ilman että tiedät minkälaisten idioottien kanssa tulet tekemään töitä.” Kieltämättä hermosutti. (Haastattelu siis pidettiin toisella paikalla ei siis fyysisesti siellä asuntolassa..)

Tuli ensimmäinen työpäivä, ja pyöräilin töihin – ja onnistuin tietenkin eksymään matkan varrella, koska olen minä. Koputin ovea epävarmasti ja sydän sykki noin miljoonaa sekunnissa. Henkilökunta joka avasi tervehti iloisesti ja toivotti minut tervetulleeksi. Juttu ja nauru kaiku käytävissä heti ensi tapaamisesta. Päiväjengi saapui paikalle ja kaikki tervehtivät onnellisesti ja puhuivat niitä näitä mukavia. Näin keskustelu jatkui ja jatkuu edelleen.

Meni puolitoista viikkoa, ja tunsin kuuluvani jengiin. Sanotaan, että edellisessä työpaikassa meni 1.5 vuotta. VUOTTA. En nukkunut päikkäreitä enää. Sain apua työtehtävissäni, jos sitä tarvitsin. Ei tarvinnut koko ajan tehdä jotin, ja näyttää kuinka hyvä olen. Pystyin siis olemaan oma itseni. Pomo antoi minulle vastuualueen, joka on mun juttu – terveysedustaja. Sain enemmän energiaa. Nauroin enemmän. Ystävät sanoivat, että olen kun eri ihminen, tai siis.. että olen taas vanha kunnon Marianne, se iloinen versio , joka heittää tyhmää läppää. Jaksoin tehdä enemmän asioita. Kämppäkin oli siistimpi. Uskalsin tuoda esiin omia mielipiteitä enemmän, töissä sekä työn ulkopuolella. Self-esteem nousi siis radikaalisti.

Ja viime viikolla päätin lopettaa mielialalääkkeiden syömisen.

Kaikki tämä lähti siitä, että poistin itseni paikasta, jossa puhutaan paskaa toisista selän takana ja piikitellään jatkuvasti toisiaan. Jossa ei tueta kolleegoita, vaan työnnetään kaikki yksin heikoille jäille ja katsotaan miten menee – ja toivotaan ettei mene hyvin. Paikasta, jossa aina joku kolleega oli saikulla ja sai tehdä kahden tai kolmenkin ihmisen työt. Paikasta, jossa mentaliteetti oli se, että mielummin katsotaan Facebookkia, kun tehdään töitä ja naristaan siitä miten joku, joka tekee työnsä stressaa itseään. Jatkuvasta negatiivisesta ympäristöstä. Ja en edes ymmärtänyt, etten viihtynyt siinä paikassa. Tai siis viihdyin, mutta en ymmärtänyt että työpaikka sai minut voimaan niin huonosti.

Minun piti siis vaan päästä pois siitä myrkyllisestä ympäristöstä. Ja ensin en edes ollut tekemässä sitä, koska pelkäsin niin aloittaa alusta ja uudessa ympäristössä. Olin niin mukavuudenhaluinen. Tietenkin olisi voinut käydä niinkin, että uusi paikka on aivan samanlainen kun edellinen, minulla kävi tuuri.

Pointtini on vissiin se, että joskus – joskus kannattaa kokeilla jotain uutta. Mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Koska siitä voi itseasiassa tulla jotain todella hyvää, niinkun minun tapauksessani – mielenterveyteni on huomattavasti paremmassa kuosissa tänään. En sano, että olen maagisesti terve nyt. Minulla on edelleen huonoja päiviä. Eilen itkin itseni uneen uupumuksesta (tai sen takia, koska tajusin etten tule saamaan asuntoa, josta taistelen tarjouskilpailussa – ja se on niiiiin ihana..) Mutta päivä päivältä voin paremmin ja paremmin.

Sen huomaa jopa siitäkin, että jaksoin pitkästä aikaa kirjoittaa tyypillisen Marianne-munaus tarinan. Ja kirjoittaminen tuntui hauskaltakin. Innostavalta. Siltä, että haluan kirjoittaa enemmän.. ja niin myös aion, jos siltä tuntuu siis (en aio pakottaa itseäni siihen, heh.)

Koska voin vihdoinkin hengittää kunnolla.. (Sekin johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että sain todella pahan flunssan noin kuukausi sitten ja jouduin päivystykseen koska en pystynyt hengittämään ja lääkärini kirjoitti minulle vanhat tutut astmalääkkeet ja lähetteen astmasairaanhoitajalle, joka eilen totesi, että minun olisi pitänyt saada astmalääkkeet aikoja sitten.. mutta nyt hengitys toimii vallan hyvin. Ja koska en ole saanut henkeä tarpeeksi hyvin, niin se myös on selittänyt sen tajuttoman väsymyksen mitä minulla on ollut vuosikausia. En yksinkertaisesti saanut tarpeeksi happea.. heh.)

Nyt jatkan kahvini juomista, sen jälkeen menen salille. Ja sitten nautin vapaapäivästäni.

Ja niin aivan, tärkein tieto mitä tässä on tapahtunut sitten kesän – olen palannut oikeaan hiusväriini – blondiin WOOP! And I freaking love it!

♥ Toivottavasti tekin voitte hyvin ♥

6 vastausta artikkeliin “asioilla on tapana järjestyä, pikkuhiljaa

  1. Voi että, miten piristi lukea sun kuulumiset pitkästä aikaa :) Ja vielä kun ne oli noin hyviä!! Suuret onnittelut uudesta työpaikasta ja siitä, että voit paremmin. Se ettei saa henkeä tarpeeksi, todellakin muuten heijastaa myös muuhunkin (hehee tuli mieleen että pitäisi varmaan varata aika astmahoitajalle kun mulla ei tällä hetkellä ole lääkkeitä).

    Mulla on aika vaikeat ajat edelleen/taas, tää vuosi on ollut kaiken kaikkiaan rankka eikä sitä valoa tunnelin päässä näy vieläkään.. Mutta niinkuin kirjoitit, niin asioilla on tapana järjestyä, joten toivon että ensi vuosi toisi mukanaan helpommat ajat ja paljon kivoja juttuja. Ja yritän myös kovasti ajatella, että kaikesta huonostakin on pakko seurata edes jotain hyvää, jossain vaiheessa.

    Kiitos kun kirjoitit ja tsemppiä jatkoon! ♥

    Tykkää

    1. Kiitos ihana kuulla, että mua on kaivattu, ja ihanaa lukea pitkästä aika sunkin kommenttia ;) ja kiitos onnitteluista.

      Astma on kyllä joo perseestä -.-

      Voi että, toivon todellakin että alat kohta näkemään sitä valoa tunnelin päädyssä ♥ Se on kyllä hyvä edes yrittää olla aavistus positiivinen kun on rankka aika menossa, mutta saa myös voida huonosti, koska se on fine ♥

      Tsemppiä sinnepäin myös ♥

      Tykkää

  2. Pitkäaikainen blogin nimetön ja kommentoimaton lukija löysi taas paikalle! Kiva ulkoasu! Ja ihanaa, kun siellä menee paremmin! Upeaa vuotta 2018!

    Tykkää

Mary ♥ Kommentit

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.